Mun äiti ja kaks piano-opea on sanonut mulle, että mun pitäisi lintsata enemmän, koska en ole koskaan poissa mistään ja oon liian tunnollinen. Ja äiti on ylpeä musta: ihan sama mitä arvosanoja saan, se tietää, että teen parhaani. Sillon jos sain huonon numeron, naurettiin yhdessä.
Nykyisin opiskelen musa-alaa, jossa arvosanat eivät merkkaa mitään. Vain taidoilla on merkitystä. Täällä opetus on paljon kannustavampaa: jos lukiossa kiitettävien arvosanojen putki katkesi yhteen seiskaan (koska koe oli keväällä jolloin mulla oli välillä 5 konserttia viikossa eli aikaa lukemiseen ei jäänyt), opet tuntuivat unohtavan kokonaan aiemman menestykseni ja keskittyivät moittimaan yhdestä huonosta numerosta. Konsalla taas jos yksi konsertti menee huonosti (omasta mielestä), se yleensä on open mielestä mennyt hyvin, koska hän keskittyy niihin asioihin, joissa onnistuin, eikä moiti siitä murto-osasta, mikä ei mennyt ihan nappiin. Tai vaikka koko konsertti menisi pieleen, meitä kannustetaan, koska epäonnistumisia nyt vain sattuu kaikille joskus ja se on ok, ja silloin pitää miettiä, miten monessa konsertissa on onnistunut. Täällä katsotaan enemmän kokonaisuutta, eikä moitita inhimillisistä erheistä.
View more
